3.

Puu luo kauniin varjon maahan, mutta niin luo myös jokin muu. Se jokin seisoo takanani. Mutta minä en pelkää uusia asioita, nauran vaaroille päin naamaa.

"Hei sinä kaunotar. Tuollaista kissaa ei moni poika voi vastustaa. Kiipeisin sinne puuhun vaikka vuoksesi, mutta taidan tyytyä mouruamaan jalkojesi juuressa."

Ääni on kuin juoksevaa hunajaa. Se tunkeutuu korvista sisään ja valuu kaikkialle kehoon, kutittaen ihanasti kantapäissä. Käännyn teeskennellyn hitaasti katsomaan. Kuin minua ei kiinnostaisi lainkaan kuka jumalainen olento kuiskii vartaloni ympärille sanoja. Kuin minulla olisi kaikki aika maailmassa ja koko maailma kädessä. Minua ärsyttää hieman, että joku kehtaa tulla noin vain häiritsemään untani. Nokoset ovat joka tytön oikeus, huutaa vasen korva. Poikaystävät ovat joka tytön oikeus, huutaa oikea korva vielä lujempaa. Heleä naurahdus, juuri noin, ja taas sitä mennään.

"Kuka kolli se kehrää häntä rullalla minun pienten tassujeni perään?"

Kyllä minä takaisin osaan heittää samalla mitalla. Edes jotain, taito sekin! Ojennan vasemman käteni, ksen, jossa on kauniimmat sormet ja punaiset, aivan liian lyhyet kynnet. Herra tuntematon suutelee kämmentäni ja jatkaa kutittelua.

"Minä olen Leijona. Tämän kulmakunnan kuningas ja siten omistan sinun Puusi. Tai no, minun Puuni. Tähän maailmaan ei tulla noin vain ilman lupaa."

Vedän käden hiljaa takaisin. Hunaja kovettuu, sekoittuu ilmaan. Puhkun uhmaa niin, että silmissä sumenee ja päässä huojuu. Minulta ei kukaan vie Puuta pois.

2.

Istuin hiljaa ja heiluttelin varpaita märkien villasukkieni sisällä. Ulkona oli yhtä kosteaa kuin sen tytön pikkuhousuissa. Ja yhtä rumaa kuin minun ajatuksissani.
Mutta olihan sen kaiken pakko ollut tapahtua, väistämättä. Täytyyhän miehen tyydyttää itsensä jotenkin, kun minä raukka en sille tarpeeksi usein tajunnut antaa. Siispä ryhdistäydy, tyttö. Portto se on silti minun silmissäni, pelkkä pieni huoranpentu.
Harmitti silti, vaikka kuinka olin niellyt kyyneleeni. Harmitti salaa ja harmitti vietävästi, niin paljon, että se oli jo liikaa yhdelle Tiikerille. Miksi juuri minut korvattiin uudella ja paremmalla, miksi juuri minä epäonnistuin taas! Harmitti, että se sillä tavalla möläytettiin ääneen, kesken välituntia, kaikkien kuullen. Et sinä minua rakastanut! Mutta et sinä sitäkään rakasta.
Siinä minä sitten istuin. Epätoivoisesti yritin piiloutua kaikelta, varsinkin muiden katseilta. Kun pään painoi tarpeeksi alas, polviin saakka, alkoi korvissa humista. Ja silloin ei joutunut kuuntelemaan muiden puheita. Ne puhuivat tahallaan hiljaa mutta tarpeeksi kovaa, että kuulin varmasti. Vain minun sinä olit. Pah. Kyllä minä tiesin! Minä tiesin ihan liikaa vaikka mitään ei kerrottu. Ja kun kerrottiin olin jo osannut varautua siihen kaikkeen.

Ajattelin paeta koulua, naurua, sääliä ja inhoa. Paeta kyllä se siitä ja oma vikasi -lauseita. Ja tiesin kyllä jo miten se tapahtuu. Kunhan vain suljin tiukasti silmät ja suun, korvat käsillä peittoon. Minä en kuule mitään. Mutta minä näen Puun.

1.

Lauloin hiljaa, kuiskien sanoja omaan korvaani. Ne olivat tarkoitettu vain minulle. Jalat heluivat tuulessa kuin itsekseen. Salaa minä liikutin niitä, annoin niiden lentää koko ruohikon yli, jonnekkin toiseen maailmaan. Kaikki oli niin kaunista, ihan liian kaunista. Oli aivan pakko tehdä siihen kaikkeen särö. En voinut vastustaa kiusausta.
"Täällä minä nyt olen, näkevätkö kaikki! Kuuleko kukaan! Minä kyllä huomaan teidät, luulette piiloutuvanne, mutta ette te osaa. Puusta näkee kaiken! Kuulitteko, Puusta näkee ihanihan kaiken!" minä huudahdin. Ei, vaan kiljuin koko kurkkuni pohjasta. Niin, että pieni varpusparvi joutui vaihtamaan toiseen puuhun, ja sieltä taas toiseen, kunnes se tyytyi paikkaansa. Minä vain nauroin niille. Nauroin kaikelle, itsellenikin. Missään ei näkynyt edes pilven hattaraa, mikään ei pilannut oloani, ei edes raastava yksinäisyys tällä kertaa.

Enhän minä yksin ollut, en koskaan! Ette ehkä usko, mutta minulla oli kauniit kultaiset käärmeeni, jotka sateen tullen kietoutuivat kaulani ympärille ja suojasivat solisluitani kylmältä. Minulla oli pienet punaiset naputtimeni, jotka jättivät pyöreitä kaaria paperille aina välillä, vahingossa, kun yritin kirjoittaa jotakin. Minulla oli kaksi vihreää lasihelmeä, jotka kertoivat minulle kaikesta, näyttivät jokaisen salaisuuden jota kukaan ei olisi koskaan saanut kirjoittaa ylös.
Ja tärkeintä oli, että minulta löytyi roosan väriset pehmoiset tyynyt, jotka muodostivat mitä kauneimpia lauseita, sanoja ja huokauksia. Ja kaikki nämä henkäykset, kaikki sanomatta jääneetkin asiat olivat ystäviäni. Ne eivät pettäneet tai hylänneet minua. Kun ne tulivat ulos, niitä ei saanut enää koskaan takaisin piiloon, sisälle minuun. Ei edes pakottamalla. Ja siitä, jos mistä, seurasi ongelmia.