1.

Lauloin hiljaa, kuiskien sanoja omaan korvaani. Ne olivat tarkoitettu vain minulle. Jalat heluivat tuulessa kuin itsekseen. Salaa minä liikutin niitä, annoin niiden lentää koko ruohikon yli, jonnekkin toiseen maailmaan. Kaikki oli niin kaunista, ihan liian kaunista. Oli aivan pakko tehdä siihen kaikkeen särö. En voinut vastustaa kiusausta.
"Täällä minä nyt olen, näkevätkö kaikki! Kuuleko kukaan! Minä kyllä huomaan teidät, luulette piiloutuvanne, mutta ette te osaa. Puusta näkee kaiken! Kuulitteko, Puusta näkee ihanihan kaiken!" minä huudahdin. Ei, vaan kiljuin koko kurkkuni pohjasta. Niin, että pieni varpusparvi joutui vaihtamaan toiseen puuhun, ja sieltä taas toiseen, kunnes se tyytyi paikkaansa. Minä vain nauroin niille. Nauroin kaikelle, itsellenikin. Missään ei näkynyt edes pilven hattaraa, mikään ei pilannut oloani, ei edes raastava yksinäisyys tällä kertaa.

Enhän minä yksin ollut, en koskaan! Ette ehkä usko, mutta minulla oli kauniit kultaiset käärmeeni, jotka sateen tullen kietoutuivat kaulani ympärille ja suojasivat solisluitani kylmältä. Minulla oli pienet punaiset naputtimeni, jotka jättivät pyöreitä kaaria paperille aina välillä, vahingossa, kun yritin kirjoittaa jotakin. Minulla oli kaksi vihreää lasihelmeä, jotka kertoivat minulle kaikesta, näyttivät jokaisen salaisuuden jota kukaan ei olisi koskaan saanut kirjoittaa ylös.
Ja tärkeintä oli, että minulta löytyi roosan väriset pehmoiset tyynyt, jotka muodostivat mitä kauneimpia lauseita, sanoja ja huokauksia. Ja kaikki nämä henkäykset, kaikki sanomatta jääneetkin asiat olivat ystäviäni. Ne eivät pettäneet tai hylänneet minua. Kun ne tulivat ulos, niitä ei saanut enää koskaan takaisin piiloon, sisälle minuun. Ei edes pakottamalla. Ja siitä, jos mistä, seurasi ongelmia.