2.

Istuin hiljaa ja heiluttelin varpaita märkien villasukkieni sisällä. Ulkona oli yhtä kosteaa kuin sen tytön pikkuhousuissa. Ja yhtä rumaa kuin minun ajatuksissani.
Mutta olihan sen kaiken pakko ollut tapahtua, väistämättä. Täytyyhän miehen tyydyttää itsensä jotenkin, kun minä raukka en sille tarpeeksi usein tajunnut antaa. Siispä ryhdistäydy, tyttö. Portto se on silti minun silmissäni, pelkkä pieni huoranpentu.
Harmitti silti, vaikka kuinka olin niellyt kyyneleeni. Harmitti salaa ja harmitti vietävästi, niin paljon, että se oli jo liikaa yhdelle Tiikerille. Miksi juuri minut korvattiin uudella ja paremmalla, miksi juuri minä epäonnistuin taas! Harmitti, että se sillä tavalla möläytettiin ääneen, kesken välituntia, kaikkien kuullen. Et sinä minua rakastanut! Mutta et sinä sitäkään rakasta.
Siinä minä sitten istuin. Epätoivoisesti yritin piiloutua kaikelta, varsinkin muiden katseilta. Kun pään painoi tarpeeksi alas, polviin saakka, alkoi korvissa humista. Ja silloin ei joutunut kuuntelemaan muiden puheita. Ne puhuivat tahallaan hiljaa mutta tarpeeksi kovaa, että kuulin varmasti. Vain minun sinä olit. Pah. Kyllä minä tiesin! Minä tiesin ihan liikaa vaikka mitään ei kerrottu. Ja kun kerrottiin olin jo osannut varautua siihen kaikkeen.

Ajattelin paeta koulua, naurua, sääliä ja inhoa. Paeta kyllä se siitä ja oma vikasi -lauseita. Ja tiesin kyllä jo miten se tapahtuu. Kunhan vain suljin tiukasti silmät ja suun, korvat käsillä peittoon. Minä en kuule mitään. Mutta minä näen Puun.